Essi Ihonen: Ainoa taivas WSOY, 2018***

Kuvassa mikkeliläinen Essi Ihonen kädessään esikoiskirja Ainoa Taivas.

 

Tapasimme Esii Ihosen, kun hän oli kirjailijavieraana Ristiinan kirjastossa. Avoin, valoisa nuori nainen hurmasi kuulijansa. Hän kertoi sekä kirjoittamisesta yleisesti että myös tarkemmin hänen viime kesänä ilmestyneestä esikoiskirjastaan Ainoa taivas.

Ainoa taivas on 17-vuotiaan Ainon koskettava kasvutarina. Hän ei ole koskaan pitänyt ketään poikaa kädestä, mutta on jo suostunut Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja yhtäkkiä hän ei ole varman mistään.

Lukupiiriläiset olivat lukeneet kirjan ja kysymykset Essille olivat tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Keskusteltavaa kirjan herättämistä ajatuksista – uskonnoista, narsismista, naisen asemasta… – riitti vielä lukupiirin seuraavaan kokoontumiseen.

Kun WSOY ilmoitti, että he julkaisevat kirjan, se oli Essille toiveiden täyttymys. Mutta ennen kuin kirja oli valmis, Essi joutui useita kertoja lisäämään draamaa ja muuttamaan kirjan tekstiä. Se vaihe oli hänelle tuskallista. Kirjan henkilöt Essi näkee mielessään, ja ehkä juuri siksi teksti on minulle niin visuaalista ja väkevästi koskettavaa.

Solahdin Ainon maailmaan ensi sivulla, ja nuoren naisen kipuilu tuntui välillä ahdistavalta. Nautin suunnattomasti Essin kuvailevasta tekstistä. … kehoni värähti kuin verhot tuulessa… kieleni muuttui solmuksi… nauru sitoi meidät yhdeksi… Helpottavaa oli, kun hän kertoi, ettei hänellä ole kokemusta kirjan isän kaltaisesta ihmisestä vaan henkilö on mielikuvituksen tuotetta.

Lukupiirissä arvioimme kirjoja myös 1-5 tähdellä. Kaksi lukupiiriläistä ihastui kirjan tekstiin ja antoi 5 tähteä Ainoa taivaalle, mutta useimmat antoivat 3 tähteä, joten loppuarvioinniksi tuli***.

Ristiinassa 17.2.2019

Helena Kauppinen

 

Mainokset

KATSO POHJOISTA TAIVASTA. Runoja Suomesta, toimittanut Jenni Haukio 2017 Otava 464 s.

 – Kiitos kivasta illasta! Viiden tähden ilta! kommentoivat lukupiiriläiset, kun päättyi ilta, jolloin oli käsitelty Katso pohjoista taivasta, runoja Suomesta.

Teos sisältää tuttuja, tuntemattomia, riimillisiä, riimittömiä, runoja täynnä tunteita 100-vuotiaan Suomen historiassa. Runoissa ilmentyvät rakkaus, yksinäisyys, ystävyys, sotavuodet, vuoden aikojen vaihtelu, metsät, järvet, suomalaisuus… tunteita koskettavina.

Runous on kirjallisuuden vanhin muoto, jossa sanojen merkityksen lisäksi voidaan käyttää muiden taiteiden muotoja. Runomitat alku- ja loppusoinnoin ja rytmillisin keinoin auttavat muistia. Riimeistä, kieliopin tarpeellisuudesta, runojen taiteellisista muodoista keskusteltiin lukupiirissä. Kaikilla runomuodoilla on kannattajansa!

Jokainen lukupiiriläinen valitsi runon, joka luettiin ääneen. Hiljentyminen kuunteluun auttoi keskittymään runon tunnelmaan ja viestiin. Se sai muistot ja kokemukset ryöppyämään vilkkaana keskusteluna. Kun Eeva aloitti laulun hyräillen runoa, niin häntä pyydettiin laulamaan koko laulu. Runomuotoinen teksti liittyi musiikkiin – laululyriikaksi.

Runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö Jenni Haukio on koonnut Katso pohjoista taivasta teoksen, johon on koottu eri tekijöiden runoja Aleksin Kivestä lähtien. Nimensä kirja on saanut Helvi Juvosen runosta Kalliopohja (1955), jossa kielessä laulavat kauneimmat sanat pohjoisen taivaan alla.

18.1.2019

Helena Kauppinen

 

 

EN PALAA TAKAISIN KOSKAAN, LUULEN Satu Vasantola Tammi, 2018***

Lukupiirin joulukuun kirja oli moderni sukutarina Pohjanmaalta. Kirja on Satu Vasantolan esikoisromaani, jossa kirjan päähenkilö Susanna sukunsa ensimmäisenä akateemisesti koulutettuna naisena tekee luokkahypyn pienestä pohjanmaalaisesta kylästä arvostettuun asianajotoimistoon Helsinkiin. Kirjan nimi tulee Susannalta, joka näin arveli.

Kirjassa vaihtelevat vuodet ja vuosikymmenet kiivaaseen tahtiin 1930 luvulta aina nykypäivään asti. Seuraamista helpottavat vuosiluvut, joilla kukin luku alkaa. Tästä huolimatta lukupiiriläisten mielestä juonta ja henkilöiden asemaa oli vaikea seurata. Jos kirjan alussa olisi ollut henkilöluettelo, se olisi helpottanut lukemista paljon.

Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee Martta, Susannan mumma, joka on pysynyt koko elämänsä samalla paikalla ja kokenut paljon  vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Martan suurin salaisuus paljastuu vasta kirjan lopussa, joskin lukija jotain siitä on kirjan edetessä aavistellutkin.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat Etelä-Pohjanmaalle, joten myös yrittäjyyttä on kuvattu kirjassa rohkeasti ja mielenkiintoisesti.  Lisämausteen tuo tarinaan kirjan kolmannen päähenkilön Tapion, Susannan sedän, aika Ruotsissa, joka tuo mieleen Antti Tuurin ”Tangopojat.”

Kirja oli mukava lukukokemus, joskin koin tarinaan ympätyn Fatiman vähän keinotekoiseksi.  Tosin Fatima toi esiin hienosti omaa kulttuuriaan kuolleen ihmisen kohtaamisessa ja viimeisissä palveluksissa tälle.

Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja asiaa niin runsaasti, että siinä olisi mielestäni ollut aineksia kahteenkin kirjaan. Itse olin lukenut kirjan jo aiemmin ja huomasin, että toinen lukukerta selkiytti henkilöhahmot ja aikakausien vaihtelun helposti omaksuttavaksi. Kirja kesti toisen lukukerran tosi hyvin.

Kirjalle annoimme ***

29.12.2018

Aija Rasimus

 

 

 

Kimmo Ohtonen: Karhu-voimaeläin, Docendo 2017 ****

Marraskuussa karhut kömpivät talviunille. Lukupiiriläiset eivät asetu talviunille vaan pitävät aivonsa kirjallisuuden avulla hyvässä hapessa.  Kimmo Ohtosen kirjan kautta pääsimme tutustumaan nallen, otson, mesikämmenen, nallukan tai metsien miehen elämään, jota entisajan suomalaiset kunnioittivat niin syvästi, ettei sen nimeäkään saanut lausua.

Kirja on upea valokuvataideteos. Kimmo Ohtosen kasvukertomus isän väkivaltaa metsään paenneesta pikkupojasta rohkeaksi luonnon suojelijaksi. Puheenvuoro salametsästyksen rikollisesta raakuudesta. Kirjan peto ei ollut metsän valtava uroskarhu vaan mökissä riehuva pojan isä, joka hakkasi poikaansa ja vaimoaan vammauttaen heitä myös henkisesti.

Tarvittiin pari vuosikymmentä ennen kuin Kimmo pystyi kirjoittamaan paostaan metsään. Kohtaamisesta John Goomannin kanssa. Sen nimen hän antoi karhujättiläiselle kyyhöttäessään kuusen alla. Ihmiselle, joka on kokenut kovia läheisissä ihmissuhteissaan antaa luonto lohtua. Metsä voi olla turvapaikka missä ei ole pelättävää.

Kimmo Ohtosen muutti aikuistuttuaan Britaniaan, missä asui pitkän aikaa kunnes äidin kuolema nosti pintaan kaipuun metsien hiljaisuuteen. Hän sai unelma-ammatin Ylen luontotoimittajana. Se johti hänet itärajan tuntumaan valvomaan öitä karhukojussa seuraten metsän suurpetojen elämää. Iso karhu voisi helposti hajottaa tuollaisen kojun muutamalla huitaisulla. Eläimet olivat tottuneet ihmisten läheisyyteen, kameran räpsäytyksiin eivätkä kokeneet oloaan uhatuiksi. Nuori karhu tuli kerran nuolemaan Ohtosen varpaita, kun ne pilkistivät esiin kojusta. Siellä istuessa syntyi ajatus kirjoittaa tämä kirja.

Metsän suurpedot vaativat laajan reviirin. Kun niitä on yhä vähemmän uskaltautuvat ne silloin tällöin lähelle ihmisasutusta. Silloin haetaan poikkeuslupaa tappamiselle ja lähdetään miehissä jahtiin tai vielä pahempaa salametsästämään, jota tapahtuu enemmän kuin yleisesti tiedetään. Ohtonen ehdotti karjalle rakennettavaksi aitauksia, jotta vahingot voitaisiin minimoida etenkin itärajan tuntumassa.

Karhun, suden, ahman, ilvesten vihaajien kannattaisi miettiä miten paljon ihmisiä myös lapsia kuolee liikenteessä, väkivallan seurauksena, sodissa, huumeisiin, alkoholiin. Miten vähäisiä ovat petojen tapot näihin verrattuna vuosisatojen aikoina. Tehokkaiden aseiden ja paikannuslaitteiden aikana metsän uljaat eläimet ovat ihmisten armoilla. Kirjan lopussa Otsonen kohtaa metsäpolulla valtavan uroskarhun, jota kutsuu Brutukseksi, tuijottaa sitä silmiin sydämen hakatessa. Tuo jättiläinen väistää ihmisen, jota ei kokenut uhaksi.

Miten monta kertaa karhu on katsellut paljon metsässä liikkuvaa ihmistä hänen tietämättään. Tilaa Suomen maassa pitäisi olla elää myös muiden eläinlajien kuin Homo Sapiensin. Kimmo Ohtosen kirja on hätähuuto uljaitten  eläinten puolesta. Siitä hänelle kiitos! 

Kirja jakoi mielipiteitä *** tähdestä ***** eli keskiarvoksi saimme ****

 Ristiinassa 20.11.2018

Seija Sorvala

John Steinbeck Vihan hedelmät ****

Vuonna 1968 66-vuotiaana kuollut ja vuonna 1962 Nobel palkinnon saanut kirjailija John Steinbeck on edelleen ajankohtainen ja hänen pääteoksenaan pidetystä kirjasta Vihan hedelmät ollaan tekemässä uutta suomennosta. 600-sivuinen järkäle sijoittuu 1930-luvun laman aikoihin. Se kertoo perheestä, joka kuivuuden aiheuttaman työttömyyden ja pulan vuoksi joutuu lähtemään vuokraviljely -tontiltaan etsimään töitä muualta. Monilukuinen perhe pakkautuu vanhaan autoon ja suuntaa kohti länttä. Matkakohteen valinta johtuu osittain lentolehtisistä, joissa kerrotaan Kaliforniasta, jossa kypsät persikat odottavat poimijoita. Kuivilta maissi- ja puuvillapelloilta hedelmätarhoihin matkaavista tulevaisuus tuntuu houkuttelevalta.

Matka on pitkä ja rasittava. Tapahtuu hyviä ja huonoja asioita, joukko pienenee ja vastoinkäymiset uuvuttavat. Kestävyyttä ja uskoa tulevaisuuteen antaa etenkin perheen äiti, jonka voimavarat tuntuvat ehtymättömiltä. Jokaisen leiriytymisen yhteydessä hän ruokkii katraansa, järjestää makuupaikat ja on taas aamulla ensimmäisenä niitä purkamassa. Perhe kokee valtion ylläpitämän nykyaikaiseksi kuvatun leirin, jossa he levähtävät niin pitkään kuin rahat riittävät. Tämä on matkan kohokohta, jota muistellaan kauan. Kalifornia puolestaan osoittautuu pettymykseksi huonon kohtelun ja vihamielisten ihmisten vuoksi. Lentolehtiset olivat saaneet aikaan ryntäyksen ja poimijoita oli liikaa. Lopulta perheen rippeet päätyvät työmaalle, jolta he saavat junavaunun asunnokseen. Se tuntuu hyvältä ja tukevalta asunnolta ja huominen näyttää jo valoisammalta kunnes alkavat rankkasateet. Alkuun toivotaan niiden pian loppuvan, mutta kun niin ei käy, on lähdettävä taas. Tyttären lapsi, jonka syntymistä on koko matka odotettu, syntyy kuolleena ja jalkaisin perhe pakenee vanhaan riiheen, jossa ruoan pojalleen antanut isä on kuolemassa. Rintamaito annetaan kuolevalle ja perhe lupaa huolehtia pojasta. Tähän päättyy tarina, jonka lopun jokainen voi kuvitella mielessään. Äiti ja autoa ajanut poika ovat ne vahvimmat yksilöt, jotka ovat vielä elinkykyisiä maan halki kuljetun matkan jäljiltä.

Tarina oli lukupiiriläisten mielestä vaikuttava ja useimmat olivat sitä mieltä, että vaikka kuvaus oli osin hyvinkin pikkutarkka, kertominen imaisi mukaansa ja lukemista oli pakko jatkaa. Tälle mestariteokselle lukupiiri antoi neljä tähteä.

 

Ristiinassa 30.10.2018

Seija Miettinen

KATRIINA Sally Salminen, 1936 suomennos Aukusti Simojoki, 2018 suomennos Juha Hurme

Lukupiirin kesäkirjana oli Sally Salmisen romaani Katriina. Teoksesta otettiin ilmestymisvuonna 15 painosta ja se käännettiin ruotsista kahdellekymmenelle kielelle. Teos oli myös ehdolla Nobel-palkinnoksi.

Romaani kertoo nuoresta pohjanmaalaistytöstä, Katriinasta, joka rakastuu puheliaaseen merimieheen Johaniin ja pikavihkimisen jälkeen purjehtii suurin odotuksin tämän mukana Ahvenanmaalle. Odotukset romahtavat välittömästi, mutta Katriinan ylpeys ei anna periksi palata vauraalle kotitilalle.

Perheen toimeentulo jää Katriinan harteille, koska mies seilaa merillä ja on lisäksi kotitöiden suhteen avuton (jopa niin avuton, ettei saa aikaiseksi lapselleen ruumisarkkua). Rikkaitten laivanvarustajien maatiloilla Katriina uurastaa mitättömällä palkalla, mutta vähitellen pohjalainen sisu nousee ja hän alkaa vaatia oikeudenmukaista kohtelua – ja sitä myös aikaa myöten saa.

Lukupiiriläisistä moni oli lukenut Katriinan ensimmäisen kerran jo yli viisikymmentä vuotta sitten ja kirja oli silti hyvin muistissa (sic.). Niin myös itsekin luin kirjan ja ensimmäisellä lukukerralla jäi mieleen erityisesti nuori Katriina ja odotukset omenapuiden kasvattamisesta karulla kalliolla. Lukupiirikaverini taas muisti hyvin, miten puoliso maalaili omenoiden keräämistä kasteisesta ruohikosta. Toisella lukukerralla nousi esiin Katriinan suhde lapsiinsa ja erityisesti pojan aviottomaan lapsen hyväksyminen ja hoivaaminen sekä kolmannella lukukerralla kirjan loppuosa: Katriinan vierailu pojan perheessä ja paluu kotimökkiin, josta ei enää jaksanut huolehtia ja ikävä – Johania.

Lukupiirissä keskusteltiin vilkkaasti siitä, miten Katriina voi rakastaa valehtelevaa nahjusmiestään, eikä palannut oitis Pohjanmaalle, eikä edes pitänyt mitään yhteyttä lapsuuskotiinsa. Ehkä vastauksia siihen antaa se, että kirja kuvaa 1900-luvun alkua, jolloin naisen asema yhteiskunnassa oli perin erilainen kuin tänä päivänä.

Kirja on mielestäni kestänyt hyvin useat lukukerrat, ehkäpä tulee luettua Juha Hurmeen uusi käännös, jota on mainittu erinomaiseksi.

Kirjalle annoimme  ****.

Ristiinassa 30.9.2018

Aija Rasimus

 

 

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, suomentaja Helinä Kangas WSOY 2017***

 

Loistava ystäväni on kansainväliseksi ilmiöksi nousseen neliosaisen Napoli -sarjan ensimmäinen osa. Tarinat sijoittuvat sotien jälkeiseen köyhään Napoliin. Rähjäisissä kerrostalolähiöissä asuvat rautatieläisten, puuseppien, suutarien ja vihanneskauppiaiden perheet. Keskeinen tarina on kertojana toimivan Elenan ja hänen naapurissa asuvan ystävänsä Lilan särmikkään suhteen kuvaus. Tarinaan liittyy kuvaus kokonaisesta elämänpiiristä ja kulttuurista. Rikollisuus, satunnainen kuolema ja väkivalta leimahtavat arvaamattomasti, yhtä lailla kaupungilla, koulun pihalla kuin kodeissakin.

Lila, loistava ystävä on jo pikkutyttönä peloton, uhmakas ja huippuälykäs. Hän opetteli itse lukemaan ja kirjoittamaan, nöyrryttää jo lapsena parempiosaisia arvaamattomalla lahjakkuudellaan. Elena taas on enemmän epävarma tarkkailija, jonka Lila yllyttää osallistumaan epäilyttäviin tempauksiin. Elena kokee, että hänen on pysyttävä Lilan perässä, hänen askeltensa tahdissa. Kateus, piikikäs ihailu, keskinäinen kilpaili, toisen voittaminen ja nokittaminen. Kaikkea tätä on tyttöjen välinen ystävyys, mutta silti sen ydin on rakkaudessa – toisen hyväksymisessä sellaisena kun hän todella on.

Opettaja kehottaa lahjakkaiden tyttöjen vanhempia lähettämään tytöt keskikouluun, mutta vain Elenan vanhemmat suostuvat. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, tulee kertomukseen jännitteitä ystävysten välille, mutta myös korttelin muiden asukkaiden välille. Lila lopettaa koulun ja siirtyy auttelemaan isänsä suutarinliikkeessä veljensä Rinon kanssa. Elena menestyy koulussa ja on välillä luokkansa paras.

Nuoruusvuosina ystävysten ihastuminen poikiin ovat vain sivujuonia, jotka kasvavat ympäristön pakosta. Asetelma mutkistuu kun tytöt kasvavat 15-16 vuotiaiksi, jolloin heistä tulee perheissään naimakauppojen valuuttaa. Vaimon asema merkitsee samanaikaisesti sekä vapautumista että uudenlaista vankeutta.. Kirja päättyy Lilan värikkäisiin häihin varakkaan kauppiaanpojan kanssa. Elena jatkaa koulua.

Loistava ystäväni on feministinen romaani, siinä käsitellään miesten valtaa ja naisten vallan puutetta, seksuaalista väkivaltaa ja sukupuoliroolien tukahduttavaa vaikutusta ihmisten elämässä. Kirjassa on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antautumuksellinen, totinen ja lumoava.

Annoimme kirjalle *** tähteä.

Ristiina 1.8.2018

Rauni Karjalainen