Marraskuussa karhut kömpivät talviunille. Lukupiiriläiset eivät asetu talviunille vaan pitävät aivonsa kirjallisuuden avulla hyvässä hapessa. Kimmo Ohtosen kirjan kautta pääsimme tutustumaan nallen, otson, mesikämmenen, nallukan tai metsien miehen elämään, jota entisajan suomalaiset kunnioittivat niin syvästi, ettei sen nimeäkään saanut lausua.
Kirja on upea valokuvataideteos. Kimmo Ohtosen kasvukertomus isän väkivaltaa metsään paenneesta pikkupojasta rohkeaksi luonnon suojelijaksi. Puheenvuoro salametsästyksen rikollisesta raakuudesta. Kirjan peto ei ollut metsän valtava uroskarhu vaan mökissä riehuva pojan isä, joka hakkasi poikaansa ja vaimoaan vammauttaen heitä myös henkisesti.
Tarvittiin pari vuosikymmentä ennen kuin Kimmo pystyi kirjoittamaan paostaan metsään. Kohtaamisesta John Goomannin kanssa. Sen nimen hän antoi karhujättiläiselle kyyhöttäessään kuusen alla. Ihmiselle, joka on kokenut kovia läheisissä ihmissuhteissaan antaa luonto lohtua. Metsä voi olla turvapaikka missä ei ole pelättävää.
Kimmo Ohtosen muutti aikuistuttuaan Britaniaan, missä asui pitkän aikaa kunnes äidin kuolema nosti pintaan kaipuun metsien hiljaisuuteen. Hän sai unelma-ammatin Ylen luontotoimittajana. Se johti hänet itärajan tuntumaan valvomaan öitä karhukojussa seuraten metsän suurpetojen elämää. Iso karhu voisi helposti hajottaa tuollaisen kojun muutamalla huitaisulla. Eläimet olivat tottuneet ihmisten läheisyyteen, kameran räpsäytyksiin eivätkä kokeneet oloaan uhatuiksi. Nuori karhu tuli kerran nuolemaan Ohtosen varpaita, kun ne pilkistivät esiin kojusta. Siellä istuessa syntyi ajatus kirjoittaa tämä kirja.
Metsän suurpedot vaativat laajan reviirin. Kun niitä on yhä vähemmän uskaltautuvat ne silloin tällöin lähelle ihmisasutusta. Silloin haetaan poikkeuslupaa tappamiselle ja lähdetään miehissä jahtiin tai vielä pahempaa salametsästämään, jota tapahtuu enemmän kuin yleisesti tiedetään. Ohtonen ehdotti karjalle rakennettavaksi aitauksia, jotta vahingot voitaisiin minimoida etenkin itärajan tuntumassa.
Karhun, suden, ahman, ilvesten vihaajien kannattaisi miettiä miten paljon ihmisiä myös lapsia kuolee liikenteessä, väkivallan seurauksena, sodissa, huumeisiin, alkoholiin. Miten vähäisiä ovat petojen tapot näihin verrattuna vuosisatojen aikoina. Tehokkaiden aseiden ja paikannuslaitteiden aikana metsän uljaat eläimet ovat ihmisten armoilla. Kirjan lopussa Otsonen kohtaa metsäpolulla valtavan uroskarhun, jota kutsuu Brutukseksi, tuijottaa sitä silmiin sydämen hakatessa. Tuo jättiläinen väistää ihmisen, jota ei kokenut uhaksi.
Miten monta kertaa karhu on katsellut paljon metsässä liikkuvaa ihmistä hänen tietämättään. Tilaa Suomen maassa pitäisi olla elää myös muiden eläinlajien kuin Homo Sapiensin. Kimmo Ohtosen kirja on hätähuuto uljaitten eläinten puolesta. Siitä hänelle kiitos!
Kirja jakoi mielipiteitä *** tähdestä ***** eli keskiarvoksi saimme ****
Ristiinassa 20.11.2018
Seija Sorvala
Ristiinan kirjallisuuspiiri 