Lapsuudella ja sodalla ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Ihmisen historia on kuitenkin sotien ja julmuuksien historiaa eikä sotien syihin viattomia lapsia kuten ei eläimiä ja muuta luontoa voi eristää katastrofeista. Raimo O Kojo kirjoitti lähes seitsemänkymmenen vuoden päästä kokemuksistaan kirjan Pojan Sota, jonka luimme tammikuun kuukauden kirjana. Aikaisemmin ja ilman myöhäisemmällä iällä saatua terapiaa hän ei olisi kertomansa mukaan pystynyt kirjaa kirjoittamaan.
Äidin rakkaus ja huolenpito on lapselle paras turva maailmassa. Entä, jos sitä ei ole ja ympärillä riehuu sota. Miten lapsi selviää? Selviämiseen tarvitaan silloin joku muu ihminen. Kirjan pojalla oli ukko, isän isä ja mummo. Myös Aila-täti huolehti lämmöllä pojasta. Äidin luona poika oli lähinnä tiellä tämän mustanpörssin bisneksien ja upseerisuhteiden takia. Älykäs poika ymmärsi nopeasti missä häntä ei tarvittu ja teki vastavuoroisesti kiusaa äidilleen. Hän halusi asua ukon ja mummon luona. Siellä oli eläimiä ja hyvä olla. Ukko jutteli pojalle kuin vertaiselleen ja otti hänet mukaan kalaretkille Laatokalle. Mummo syötti pojalle herkkuja ja osoitti rakkauttaan. Välillä oli hänen kuitenkin oltava äidin luona. Kaikki nämä yhdessä olot päättyivät enemmän tai vähemmän huonosti. Siitä piti poika itsekin huolen. Isä tavallaan välitti pojasta, mutta jäi sodan takia etäiseksi. Poika ihaili moottoripyörällä ajelevaa isäänsä. Vanhempien riidat rasittivat vielä lapsen hermoja. Siksi mummola oli taivas pojalle. Ukon terveys heikkeni. Hän veisteli salassa arkkua itselleen. Hänen ei tarvinnutkaan lähteä toista kertaa evakkoon. Poika karkasi rautatieasemalle, kun Elisenvaaran asemaa pommitettiin. Siviilien teurastuksen näkeminen oli lapselle liikaa. Hän alkoi sen jälkeen oirehtia vakavasti. Äiti halusi pojasta eroon. Paras keino siihen oli lähettää hänet Ruotsiin. Pojan isä ei halunnut lastaan sinne lähettää, niinpä äidin oli väärennettävä paperiin miehensä nimi. Ruotsiin poika päätyi puoleksitoista vuodeksi.
Jos lapsuuden kokemukset ovat niin pahoja, ettei ole mahdollisuutta hyvään elämään, ei ainakaan ilman pitkällistä ja hyvään tulokseen päättyvää terapiaa, on kyse suuresta tragediasta. Pahinta on vielä se, että ihmisen hyvä tai paha olo on sukupolvelta toiselle tarttuvaa. Tämä kirja on harvinainen laatuaan. Lapsen näkökulmasta on sotaa vähän käsitelty kirjallisuudessa. Lisäksi se antoi sydäntä särkevän kuvan evakoiden kohtaloista. Mukaan lukien eläinten kärsimykset. Raatimme antoi kirjalle kolme pistettä. Tarinaa pidettiin hyvänä, mutta toimittajan suomen kieliopinnot olivat menneet hukkaan./ Seija Sorvala
Ristiinan kirjallisuuspiiri 